Kuulumisia

Varoitus! Bloggaus sisältää voimakkaita tunteita, eivätkä ne ole iloisia.

Kohta on vuoden ensimäinen neljännes mennyt.
Minun pulestani voisimme hypätä jo ensi vuoteen. Tämän vuoden alussa ei ole ollut paljon juhlimista, jos suoraan sanon. Paras asia vuodessa on ollut ihana ja iloinen tytär, joka pitää mielen ja kehon virkeänä sekä rakas puoliso, joka kulkee vakaasti rinnalla. ♥

Oikeasti mietin,  miten paljon yllätyksellisiä asioita voikaan mahtua kolmeen kuukauteen? Varsinkin kun ne yllätykset, ihmetykset, odottamattomat asiat eivät ole toivottuja tai millään tavalla iloisia. Kuinka raskasta se voikaan olla... Varsikin, jos tapahtumien väliin ripotellaan muutamia ilon aiheita. Mistä löytää hymy ja iloinen ilme, kun toisella on onnenjuhla? Jos itse olet kokenut suuren menetyksen ja toinen iloitsee suurta tapahtumaa.

Milloin kyynelkaanvat väsyvät, eivätkä enää tuota kyyneliä? Milloin en jaksa enää itkeä?

Viimeisimpään kysymykseen löysin vastauksen ukkini hautajaisissa.
Helmikuun ensimäisenä päivänä koimme suuren menetyksen, eivätkä yllätykset siihen jääneet. Olen saanut kuulla vakavista diagnooseista ja tapahtumista, joita läheiset ovat saaneet sekä kokeneet sekä viimeisimpänä ukkini syöpä, jonka seurauksena saatoimme hänet viimeiselle matkalleen perjantaina 20.3.
Siunaustilaisuudessa katselin ja kuuntelin, mutten osannut itkeä. Tai se on ehkä väärä sana. Paremmin tilannetta kuvaa jos sanon, etten jaksanut itkeä. Kyyneleet tulivat silmiini muutaman kerran, mutta vaikka olitkin minulle rakas, ukki, ehkä ymmärrät, jos sanon, etten jaksa enää itkeä.
Muistotilaisuudessa luin serkkuni kanssa adressit. Kun kuuntelin serkkuni ääntä, hänen lukiessaan, ääni värisi tunteesta. Häntä kuuntelin mielelläni. Tunsin, etten ollut oikea henkilö hänen vierelleen lukemaan muita adresseja. Äänessäni ei ollut tunnetta ja olin enemmän vain kuori, joka aukoo suutaan. Mutta se on nyt ohi.
Ukistani jäi iloiset muistot ja ne elävät midän mukanamme.

Surujen välin mahtuu iloa pienokaisten ja hääjuhlien muodossa. Se ei ole ollut todellakaan helppoa. Ilolla olen ollut mukana juhlissa, mutta kyyneleet eivät ole olleet kaukana...paitsi nyt. Kai sitä vain väsyy itkuun ja kovettaa kuorensa.
Nauru on minulle ominainen tapa peittää syvät tunteeni ja koittaa unohtaa sekä elää hetkessä. Jos en saisi nauraa, edes pahan paikan tullen, siitä ei tulisi mitään.
Ehkä joskus kerron syvällisemmin viimeaikojen tapahtumista, varskin niistä jotka ovat meitä kohdanneet, mutta antaa niiden muistojen vielä vähän tasoittua.

Puhuin pitkästä aikaa ystäväni kanssa puhelimessa viime viikolla ja sanoin hänelle, että vaihtelua tähän arkeen toisi edes muutama iloinen uutinen. Hän tokaisi siihen, että saamasi pitää! Hän oli mennyt avopuolisonsa kanssa kihloihin ja saanut uuden työn! Ihania uutisia! ♥
Päiväni piristyi heti!

Vähän iloisempaa kuulumista:
J:lläkin oli loma. Ei pidetty talvilomaa ihan samaan aikaan kuin muut, vaan meillä se oli viikolla 12 (viime viikko). Ensin suuntasimme Kajaaniin, appivanhempieni luokse. Oikein mukava pidennetty viikonloppu siellä vietettiinkin. Kavereitakin tuli nähtyä piiiitkästä aikaa ja hauskaa oli.

Minulla oli ompelukset mukana, kun ukin hautajaisiin en löytänyt mitään päällepantavaa. Itselleni tein petroolin värisen mekon, johon pitsinen mekko vielä päälle sekä Viipukka sai valkoisesta pellavasta mekon ja siihen valko-punaisen liivimekon päälle.

 

Tästä kuvasta saa vähän käsitystä Viipukan mekosta, mutta parempaa kuvaa ei nyt ole saatavilla. Omasta mekostani laitan kuvaa, kuhan sellaisen saan.

Ompelu, parasta terapiaa. Omat ajatukset ja täydellinen mielen tyhjennys. Oli niistä mekoista siis muutakin apua, kun että ne sai päälle surujuhlaan.

Kajaanista suuntasimme Iisalmen kautta (jonne jätimme kissat) Pielavedelle minun mummolaan. Tiistaista torstaihin siellä olimme ja tulihan taas nähtyä sekä kuultua senkin paikan kuulumisia ja tapahtumia.
Torstaina päivällä lähdimme taakaisin Iisalmeen valmistautumaan seuraavan päivän surujuhlaan. Ukin siunasimme perjantai aamuna ja muistotilaisuusu järjestettiin Koljonvirran kartanolla. Kaunis tilaisuus. Lauantai meni omalla painollaan ja sunnuntaina suuntasimme takaisin kotiin.

Nyt sitten istun kotona pöydän ääressä ja tyttö nukkuu aamupäivä uniaa. Ihana olla taas kotona, vaikka "loma" tekikin hyvää, vaikkei se ihan kevyin ja hauskin loma ollutkaan. Nyt arki tuntuu taas mukavalta ja jaksaa jatkaa eteen päin.

Toivotaan, että seuraavat kolme vuosineljännestä olisivat iloisemmat ja paremmat, mitä tähänasinen on ollut. Itse osaan taas arvostaa rauhallista arkea ja elämän pieniä iloja huomattavasti enemmän kuin jonkin aikaa sitten. On tässä se hyvä puoli, että pienikin auringon paiste ja ilo tuntuvat paljon voimakkaammalta sateen ja ukkonsen jälkeen.

Iloista kevättä ja paljon auringon paistetta kaikille. Jospa tuo ihana kevään aurinko paistais viimein meillekin. ♥

*syvä huokaus*